Siihen ei tarvita, kun yksi huonosti nukuttu yö ja pitkä työpäivä.
Oloon.Monesti kirjoitan blogiin vain iloisista asioita. Arki, huonot päivät ja voinnit harvemmin näkyvät. Tänään mä kuitenkin ajattelin kertoa mitä täällä tapahtuu, kun aivoissa (ja blogissa) ei tapahdu mitään. Tänään on ollut sellainen päivä, kun on taas surettanut oma voimattomuus. Se, miten pitää tehdä valintoja asioiden välillä. Pahinta on jos joutuu valitsemaan ihanien asioiden välillä. Sen tietää, ettei voimat riitä kahtena päivänä peräkkäin etenkään silloin, kun pitää mennä paikkoihin, jossa pitää olla skarppina, reippaana, keskittyneenä ja melussa. Säntilliselle persoonalle on hyvin hankala tilanne tää alituisessa muutoksessa eläminen. Mä haluaisin aikatauluttaa ja suorittaa kaiken.
Mä olen kertonut aiemmin
mun sairasteluista. Kempparissa
viimeksi. Kaikki tapahtunut on johtanut siihen, että kuormituksen kesto on olematon. Paketin leviämiseen ei tarvita kuin yksi muutos. Yksi huonosti nukuttu yö ja pitkä työpäivä. Huonosti nukutulla tarkoitan alle kahdeksaa tuntia ja mainitsemallani pitkällä myös samaa mittaa.
Sen ensimmäisen päivän jaksaa kyllä. Ajatus tosin katkeilee, tilanteisiin tarttuminen ei onnistu, vasen puoli puutuu, sanoissa ja teoissa tulee toistoa, mutta jaksaa. Takellellessaan huomaa tarvitsevansa päiväunia. Jos ei tajua, ehdi tai voi levätä, on seuraava päivä jotain ihan muuta. Sitä ei enää korjaa neljätkään päiväunet. Silloin pysyn kotona. Ei tee mieli tämän näkökentän kanssa lähteä sekavana toikkaroimaan liikenteen keskelle. Hävettääkin. Joku katsoo liian pitkään. Toinen mulkoilee vihaisesti jos joudun istumaan sporassa vanhusten paikalle, kun seistäkään ei voi.
Myönnän, että mussa on hyvin paljon suorittajaa. Haluaisin aina olla se optimisti ja reipas tyyppi, joka hymyilee. Siksi ottaa koville olla osa-aikaisella sairaeläkkeellä. On aivan täysin järjen vastaista, että se hävettää. Se ei ole mitään itse aiheutettua, mitä pitäisi hävetä. Ei mitään mitä voisin tehdä toisin tai valita eritavalla. Silti on erittäin hankala myöntää, ettei jaksa. Puutuneina päivinä on itkuinenkin olo. Kotona maattu päivä ei ole piristänyt, eikä jaksa odottaa sitä, että seuraavana on jo parempi. Harmittaa se, että toisena päivänä on käynyt vaikka missä ja toisena ei jaksa pysyä hereillä. Hävetää puhua aivovammasta. Hävetää sanoa osittain sokea. Syyllistyn sievistelemään ja puhun tulpasta. Se kuulostaa jollekin mikä kerran tuli ja sinne jäi. Joltain, mikä on hoidettu, eikä enää tee mitään. En puhu sokeasta-alueesta. Sanon näkökenttäpuutos. Se kuulostaa etäisemmälle ja vähäisemmälle, eikä tunnu niin pahalle.
Terveisiä täältä jumin keskeltä tänään. Raivostuttaa. Osaisinpa olla itselleni samanlainen kuin ovat ne, joiden kanssa tätä elämää jaan - ystävällisempi ja armollisempi.
ps. puhuttiin
siskon kanssa yhtenä päivänä siitä miltä maailma näyttäisi toisen silmin. Ajateltiin, että olisipa hauska, jos osaisin piirtää taulun siitä mitä mä nään tai en nää. Taulua en saanut aikaan, mutta vedin viivan tämän tekstin kuvaan. Siinä ne suurinpiirten on - sokean alueen rajat. Se on 40% näkökentästä. Se ei ole silmissä, vaan aivoissa eli se puuttuu molempien silmien näkökentästä. Se ei ole musta, eikä valkoinen. Se on harmaa ja suttuinen kuin lokakuinen sää keskivertovuonna.
pps. ehkä jo huomenna saan kerrottua meidän nojatuoliongelmasta, neulomistani talviasusteista, uudesta taulusta, parista kirppislöydöstä tai syksyisestä Göteborgin matkasta, josta en ole saanut tekstiä aikaan. Ja jos en huomenna, niin joku muu päivä sitten. Vaikka miten väsyttäisi, niin niitä ajatellessa hymyilyttää.
