Mä olen aina ajatellut, etten ole se ihminen, joka joskus aloittaa postauksen sanomalla, että on pahoillaan hiljaisuudesta. Ajatuskin on naurattanut. Mutta tämänhän on mun blogi ja kirjoitan tänne mitä haluan jakaa ja milloin haluan, joten tänään aloitan pahoittelemalla hiljaisuutta.
Tässä kuussa meillä on Kempparissa ollut käynnissä aivan superihana joulukalenteri arvoineen kaikkineen. Uusi luukku on julkaistu Facebookissa joka aamu klo 9.00. Se on sovitusti ollut mun hommaa. Mutta enpä vaan etukäteen olisi arvannut miten tuollainen joka aamuinen herätyskelloon herääminen muhun vaikuttaa. Kuulostaa minimaaliselta ongelmalta. Ihan arkielämältä. Mulle se ei näköjään enää ole niin.
Tavallisesti mä nousen vähän yhdeksän jälkeen, omassa luonnollisessa rytmissäni ja heräilen hitaasti päivään. Töitä teen pari tuntia päivässä ja niin, että usein keskiviikot on vapaat. Sillä takaan, että loppuviikko sujuu taas. Tässä kuussa kaikki on ollut toisin. Olen herännyt ennen yhdeksää kellon soidessa. Joka ikinen aamu on tuntunut, kuin olisi kesken unien ravisteltu hereille ja ihan ensin kopautettu kuminuijalla päähän. Herään säikähtäneenä ja tokkuraisena. Päätäkin on särkenyt päivittäin. Se ei ole mulle mitenkään tyypillistä. Edellisestä kerrasta voi hyvin olla aikaa puolikin vuotta. Olen ollut tokkurassa, hajamielinen, väsynyt ja puutunut. On ollut sumuverho mun ja maailman välissä. Pää on ollut perunamuusia, kuten tilannetta eräs myös aivoinfarktin sairastanut, muhun yhteyttä ottanut tyyppi, osuvasti kuvaili.
Olen välillä kyseenalaistanut sitä miksi lähdin yrittäjäksi ollessani osa-aikaisella sairaseläkkeellä. Enää en ihmettele ja epäile. Ette usko miten kiitollinen olen ollut siitä, että tiedän normiarjessa voivani itse säädellä päivärytmini. Mistä sitä olisi arvannut, että näin pienellä asialla on niin isot vaikutukset.
Odotan jo joululomaa ja sitä, että saan nukkua. Lukea kirjaa ja nukkua. Syödä rosollia ja nukkua. Saunoa ja nukkua. Neuloa ja taas nukkua. Ihan vaan nukkua.
Rauhallista joulun alusviikkoa teille <3