Meidän kaupunkikodin olohuoneessa on kolme kookasta ikkunaa. Vastapäätä ei sijaitse asuinrakennusta ja ikkunassa on verhot, ei siis johdu edellä mainituista tekijöistä, etten tahdo talvella viettää iltaa täydellä valaistuksella. Tottahan sekin tosin on, että kun ulkona on pimeää, saattaa kotona tuntea olevansa tanssihiiri terraariossa, kun vastapäätä ollaan myös kotona. Jos meillä ollaan tanssihiirinä, se ei tapahtu naapureiden valvovan katseen alla, eikä täydessä valaistuksessa. Mä meinaan en oikein pidä niin kutsutusta hyvästä yleisvalosta. Mulle hyvä yleisvalo tarkoittaa monta pientä hyvin kohdennettua valaisinta, eikä ainokaista koko tilan yhdellä painalluksella valaisevaa laakeaa lamppua. Meillä onkin tässä olohuone + keittiö yhdistelmässä kaksitoista valaisinta, jota voidaan säätää yhdeksästä katkaisijasta. Variaatioissa on mistä valita. On eri versioita ruuanlaittoon, sohvalla neulomiseen, fiilistelyyn ja elokuvailtaan.
Joillekin valaistus on yhdentekevä asia - kunhan näkee. Mulle se on seikka, josta olen tarkka. Siksi kesti yli vuosi ennen kuin olohuoneen puoleisiin kattovalaisinpaikkoihin saatiin ripustettua yhtään mitään. Nytkään siellä ei varsinaisesti mitään "roiku". Meidän valinta oli noi Lundian Tuike- spotit, jotka tilasin Stoccan verkkokaupasta. Ne tekee tähän tilaan ihan mielettömän kivan ja rauhallisen tunnelman. Eivät pomppaa katosta esille, eivätkä ohjaa katsetta itseensä, vaan sinne, minne valaisevat. Niiden valaisuteho on talvipäivänä juuri sopiva, eikä pimeänä iltayönäkään liian kirkas. Ja parasta niissä - ne on noi niiden seiniin heittämät varjot ja valokiilat.
Ne, jotka lukivat uusinta Kotivinkkiä varmaan huomasivatkin sen kuvan mun silmien sokeasta alueesta. Fiilistelymahdollisuuden lisäksi se on toinen syy, miksi kodin valaistuksen säätäminen on mulle oleellinen asia. Etenkin kirkkaassa kovassa keinovalossa noi sokeiden alueiden rajat rakeilevat kuin kristallit. Ihan kiva blingbling, mutta kuka siinä välkkeessä jaksaa koko iltaa istua. Myös mustat vilkkasti eestaas juoksevat pisteet näkyvät valkoista taustaa vasten tarkemmin. Joskus tuntuu, kuin katsoisi maailmaa huonolaatuisten piilolinssien läpi ja olisi jäänyt mohairia neuloessa pari karvaa sinne linssin alle. Pimeässä on parempi, vaikka odotankin jo ensi syksyn lempeää valoa ja pehmeitä värejä.