Kuka tietää sellaiset päivät, jolloin pitää pariin kertaan kelata, että mitä tämä maailmankaikkeus tahtoo mulle tänään kertoa? Onko teillä joskus sellaisia?
Mulla oli viime viikolla yksi sellainen erityisen ihmeellinen. Päivä sujui muuten melkein perinteisesti. Heräsin, tein hetken töitä ja kävin joogassa. Myöhemmin iltapäivällä sitten alkoi tapahtua. Siinä vaiheessa, kun kaksi ihmistä oli tiedustellut multa, että haluaisinko lisää töitä, olin jo ehtinyt ensimmäisen kerran ajatella, että onpa päivä ja mitä vielä! Ja tulihan sitä vielä - illalla ystävä käveli meille sisään Kukkapuron Karusellin kanssa. Se aseteltiin tuohon paikoilleen ja näin ystävän kasvoilla hymyn. Hän kiitteli, että kiva jos voimme säilyttää sitä. Sanoi olevansa iloinen, jos tuoli on käytössä. Vaarinsa vanhalla tuolilla on varmasti tunnearvoa, vaikkei se juuri tällä hetkellä heille mahdukaan. Niin meille muutti yksi ruskea Kukkis määrittelemättömän pituiseen lainaan.
Tuon tuolin meille tuoneen ystävän kanssa ei ollutkaan ollut aiemmin puhetta, mutta me olimme etsineet ja koeistuneet tuoleja designklassikoista verhoilua kaipaaviin rohjakkeisiin saakka, jo kuukausien ja kuukausien ajan. Viimeisen kerran Vepsäläiseltä ulos kävellessämme, tuossa joitain viikkoja sitten, Janne näki ovensuussa Karusellin ja sanoi, että hyvä katsella rauhassa, koska oishan toikin todella kiva.
Kaiken tän sattuman tai tarkoituksen jälkeen tuntui jotenkin hyvälle tämä kohtalo. Nyt tuolilla on tunnearvoa myös meille.