Eräskin Iisakin kirkko on valmistunut. Makuuhuoneemme lopuillekin seinille on vihdoin noussut Ecowallpaperin Botanica. Syy tapetoinnin viivästymiseen ei ollut tapetissa itsessään (päinvastoin, tällaisen tapetin laittaminen on ihan mukavaa puhaa, koska se ei veny, eikä vanu), vaan elämässä. Olen mieluummin istunut ystävieni kanssa Tyynelässä pitkiä päiviä ja iltoja. Juonut teetä ja viiniä. Syönyt hyvää ruokaa. Tuijotellut seiniä. Ja näitä seiniä muuten tuijottelee mielellään.
Olen opetellut viime vuosina tunnistamaan muuttuneita tarpeitani. Olen osannut hidastaakin. On ollut ylämäkiä ja alamäkiä. Aikoja, joina jaksaa enemmän. Toisina vähemmän. Olen opetellut armollisuutta ja huomannut, että jos en puhu, ei minua ymmärretä. Toisinaan ei ymmärretä, vaikka puhuisin. Edelleenkin eteen tulee tilanteita, joissa joku kysyy kertomani voinnin perusteella, että onko kevätmasennusta. Ei. Ei edelleenkään. Ei tänäkään vuonna. Sitä ei vaan voi tietää mitä toisen päässä liikkuu, kun toinen näyttää samalle, mutta on eri. Parin viikon väsymyksen ja matalalennon jälkeen koittaa kuitenkin aina toisenlainen jakso. Niinä normaaleina hetkinä koen olevani paremmassa kunnossa, kuin koskaan. Silloin ne, jotka näkevät kaiken muuttuneen, kehoittavat varovaisuuteen. Tällaista tämä on. Elämä.
"Siihen asti, kun kuolen, ajattelin elää."
"Siihen asti, kun kuolen, ajattelin elää."
Tapetti on saatu blogin kautta.